Työelämä rakastaa itsensä uhraajaa

Unta ei enää saa, ja kun vihdoin saa, herää tunnin-parin päästä ajatuksiin töistä. Ahdistuksen ja paniikin tunteet nousevat pintaan heti, kun puhutaan työasioista. Kurkkua kuristaa ja päätä särkee, ja pienetkin työtehtävät alkavat tuntua mahdottomilta.

Takana on aikamoinen työputki. Uupumuksen tunteet ovat alkaneet jo vuosia aiemmin, mutta lomasta lomaan tai muuhun hetkelliseen helpotukseen asti on aina juuri ja juuri jaksanut paiskia töitä.

Kunnes ei enää jaksa. Mitä sitten tapahtuu?

Meillä on Suomessa tehty selkeä poliittinen päätös siitä, että virallisesti täällä ei voi uupua työssään. Tai jos on niin sissi, että tällä nimikkeellä hakee itselleen apua ja sairaslomaa, ajautuu todennäköisesti taloudelliseen kriisiin, sillä diagnoosilla työuupumus ei saa sairauspäivärahaa.

Ihmisen on siis parasta myöntää, että eihän se vika työelämässä ole, vaan vikahan on minussa. Että minä se olin, joka ahdistuin ja masennuin ja lakkasin nukkumasta, ja siksi en nyt pystykään tekemään töitäni. Ei niin, että uupuminen johtuisikin siitä, että työ on liian vaativaa, sitä olisi liikaa tai ilmapiiri huono.

Noin neljännes suomalaisista työntekijöistä kokee työuupumusta. Samalla tiedetään, että neljännes sairauspoissaoloista johtuu mielenterveyden ongelmista. Kuitenkaan työuupumusta ei sairautena käytännössä ole olemassa.

Onko sillä jotain väliä, millä nimikkeellä ihminen saa apua, kunhan saa?
Kyllä sillä on väliä. Sillä on valtavasti väliä.

Kysymys on siitä, pidetäänkö työssä uupumista yksilöiden vai työyhteisöjen ongelmana. Todellisuudessa se voi olla kumpaa tahansa tai niiden yhdistelmää, mutta virallisesti se käännetään aina yksilöstä lähtöisin olevaksi ongelmaksi.

Silloin ongelmia myös ratkotaan yksilölähtöisesti. Ja keskustelu siitä, mikä työelämässä on pielessä, jää käymättä. Mikä meidät työelämässä uuvuttaa? Mitä työpaikoilla voitaisiin tehdä, jotta työntekijät eivät uupuisi?

Sanottakoon tässä välissä, että kyllä Suomessakin on työpaikkoja, joissa työuupumus otetaan vakavasti, ja sitä osataan hoitaa ammattitaidolla, vaikka viralliseksi diagnoosiksi sairauslomatodistukseen työuupumus ei kelpaakaan.

Mutta osataanko suomalaisessa työelämässä hoitaa mielenterveyttä?

Työnantajat kyllä kannustavat työmatkapyöräilyyn tai tarjoavat mahdollisuuden kuntosaliin, mutta entä henkinen hyvinvointi? Riittääkö siihen nippu virikeseteleitä?

Yhteiskunnallisella tasolla asia on lapsenkengissä: kun googletat “mielenterveyden hoitaminen”, saat sivutolkulla virallisten ja epävirallisten tahojen vastauksia siihen, mitä pitää tehdä, kun mielenterveys on jo alkanut horjua ja oireilu selkeää.

Miettikää vastaava tilanne fyysiseen terveyteen liittyen: etsiessäsi neuvoja terveellisiin elämäntapoihin, saisitkin vain vastauksia, miten toipua, kun on jo syöpä, diabetes tai nivelvaivoja ja hyvin vähän neuvoja siihen, miten kyseisiltä vaivoilta vältyttäisiin.

Missä ovat viralliset suositukset, kuinka jokainen voisi hoitaa mielenterveyttään jo ennen kuin mitään ikävää tapahtuu? Missä ovat työpaikkojen positiivista mielenterveyttä edistävät ohjelmat? Entä kuinka hyvin työntekijät osaavat tunnistaa itse uupumisen oireita, ja miten työpaikka ohjaa niihin reagoimaan? Voisiko ilmapiiri olla sellainen, että jo uupumisen ensioireet uskaltaisi sanoa ääneen ja välttyä isolta romahdukselta, josta ylös pääseminen on yleensä hyvin pitkä ja hidas prosessi?

Työelämä rakastaa itsensä uhraajaa. Kunpa itsensä uhraaja oppisi rakastamaan itseään vähän enemmän.

Heitän haasteen suomalaisille työpaikoille: miettikää, miten juuri teidän työpaikallanne tuetaan työntekijöiden positiivista mielenterveyttä. Jos mitään ei tule mieleen, on todellakin aika tehdä jotain.

 

 

Kirjoittaja Jenny Lehtinen on Ylen toimittaja, joka on toimittanut mm. suosittua Jenny+ -ohjelmaa sekä vetänyt elämänmuutokseen tähtääviä ja kehopositiivisuudesta kertovia verkkokampanjoita Jenny ja läskimyytinmurtajat ja Vaakakapina. Jenny Lehtinen on Mielenterveyden keskusliiton vuoden 2019 Hyvän mielen lähettiläs.

 

 

 

 

 

 

 

#työmielessä
www.mtkl.fi