Pakko tarkistaa yksi juttu
Olen lupautunut viikonlopuksi keikkatyöhön kirjamessuille. Yhtäkkiä tulee stoppi. Istun polkupyörän selässä, mutta mikään ilmansuunta ei tunnu oikealta. Jään jumiin paikalleni ja soitan puolisolleni, joka taluttaa minut psykiatrian poliklinikalle. Töihin saan ilmoitettua joutuvani olemaan masennuksen vuoksi poissa viikonlopun. Pakko-oireista en puhu mitään: eihän kukaan kuitenkaan ymmärtäisi.
Pakko-oireinen häiriö, OCD, on varsin yleinen mielenterveyttä järkyttävä oireisto, joka pahimmillaan vie myös työkyvyn mennessään. Maailman terveysjärjestö WHO on listannut sairauden kymmenen eniten elämänlaatua laskevan sairauden joukkoon. Tästä huolimatta pakko-oireinen häiriö on oireistoineen meillä Suomessa edelleen varsin tuntematon. Siksi siitä puhuminenkin on niin vaikeaa.
Erilaisia pakko-oireita ja pakkoajatuksia
on lähes yhtä monta kuin meitä sairastuneita.
Puhuminen mahdollisimman avoimesti olisi kuitenkin ainoa tapa irrottautua pakko-oireisesta kierteestä. Pakko-oireisella häiriöllä on tapana kroonistua, jolloin pinttyneistä ajatuskuluista ja pakkotoiminnoista on vaikea irrottautua ajankaan kanssa. Oleellista hoidon kannalta on sairauden mahdollisimman aikaisin tapahtuva ja tarkka diagnosointi.
Pakko-oireinen häiriö jakaantuu pakkoajatuksiin ja sairastuneen niitä vastaan kehittämiin pakkotoimintoihin. Erilaisia pakko-oireita ja pakkoajatuksia on lähes yhtä monta kuin meitä sairastuneita. Pakkoajatukset ja -toiminnot voivat esiintyä erikseen, mutta kulkevat useimmiten käsi kädessä. Pakkoajatuksiaan vastaan taisteleva saattaa joutua esimerkiksi tarkistelemaan asioita kohtuuttomasti, joskus huomaamattaankin. Tämä onkin yksi sairauden kavalista puolista: pakkoajatuksista tai -toiminnoista kärsivä ei usein itsekään ole selvillä, mistä on kysymys. Tästä voi seurata voimakkaita pelon, häpeän ja syyllisyyden tunteita.
Pakko-oireista häiriötä arvioidaan sairastavan noin 2-3% väestöstä, mutta rohkeasti arvioiden lähes joka toinen meistä kokee jossakin elämänsä vaiheessa jonkinasteisia pakko-oireisia ajatuskulkuja. Yleisimpiä näistä on tarkistuspakko: muistinko sammuttaa kahvinkeittimen kotoa lähtiessäni? Entä laitoinko oven varmasti lukkoon? Toinen yleinen vaiva on erilaisia peseytymisrituaaleja ruokkiva pelko: ovatko käteni nyt varmasti riittävän puhtaat?
Töissä voi olla vaikeaa selittää myöhästymistään sillä,
että suojatien ylittäminen tuntui kohtuuttoman vaikealta.
Työelämässä pakko-oireiseen häiriöön sairastuneet kokevat usein suurta häpeää. Kokemus siitä, että kukaan ei ymmärrä, istuu sitkeässä, ja kynnys sairaudesta puhumiseen työtovereiden kanssa on korkea. Työyhteisössä voi olla vaikeaa selittää jatkuvia myöhästymisiä esimerkiksi sillä, että on jumittunut suihkuun aamulla tunniksi eikä siksi ole ehtinyt aamupalaveriin. Tai sillä, että suojatien ylittäminen on tuntunut kohtuuttoman vaikealta ja pakottanut palaamaan takaisin liikennevaloihin kerta toisensa jälkeen ja unohtamaan ajan kulun kokonaan.
Työpaikan aamukahvilla voi alkaa ahdistaa ajatus, tuliko kahvinkeittimen virta varmasti sammutettua kotoa lähdettäessä. Usein pelkkä ajatuksen jakaminen työtoverin kanssa saattaisi helpottaa. Mutta voimakkaassa ahdistuksessa on pakko palata kotiin tarkistamaan, ja tämä on ymmärrettävää. Vai onko sittenkään? Vaikka työkaveri tai esimies tietäisi ja ymmärtäisikin, oma käytös vähintäänkin nolostuttaa – varsinkin, jos sama toistuu useina työpäivinä.
Lievemmissäkin pakko-oireisuuden muodoissa aluksi pieni asia, esimerkiksi kahvinkeitin, voi saada mielessä kohtuuttomia mittasuhteita: vieläkö minulla on työpäivän jälkeen koti, johon palata? Jäivätkö puoliso tai lapset nukkumaan, ja heräävätkö he vasta palohälyttimen piippaukseen, vai eivätkö siihenkään?
Jo muutaman minuutin keskustelu voi laskea
pakkoajatuksista kärsivän stressitasoa ratkaisevasti.
Työntekoon vaadittava energia valuu hukkaan, työpäivän tuottoisuus voi näyttää täyttä nollaa. Tämä ei edesauta työorganisaation toimintaa millään tavoin, ja on pakkoajatukseen jumittuneelle ihmiselle äärimmäisen stressaava ja pelkoja herättävä huolenaihe.
Olennainen kysymys kuuluukin: kuinka voimme auttaa pakkoajatuksiinsa juuttunutta henkilöä jatkamaan keskittyneenä työpäiväänsä? Usein pelkkä kuunteleminen auttaisi: jo muutaman minuutin keskustelu voi laskea pakkoajatuksista kärsivän stressitasoa ratkaisevasti ja auttaa jatkamaan työpäivääkin normaaliin tapaan.
Silloin kun pelkkä kuunteleminen ei auta pakkoajatustensa kanssa tuskailevaa, hänelle voi puhumalla vakuuttaa kahvinkeittimen todennäköisesti olevan poissa päältä: Näinhän oli eilenkin, muistatko? Ja edeltävänä päivänä taisit ottaa puheeksi saman aiheen, mutta huomasit lopulta pelon ja ahdistuksen tarpeettomaksi, eikö niin? Pelot olisi hyvä pyrkiä korvaamaan positiivisilla ajatuksilla ja kokemuksilla, vaikka se ei aina ole helppoa.
Oleellisinta pakko-oireista kärsivän ja koko työyhteisön hyvinvoinnille on tiedon lisääminen. Mielenterveyden ongelmien kanssa painiskelevat ansaitsevat samat eväät työelämään kuin psyykkisesti tasapainoisemmat. On syytä muistaa, että rajan vetäminen mielenterveyden ja fyysisen terveyden välille on lopulta vain veteen piirretty viiva. Jokaisella meistä on heikkoutemme.
Sami Tarmio (s. 1983) on kangasalalainen vapaa kirjoittaja, jonka OCD-diagnoosista tulee ensi vuonna kuluneeksi tasan 10 vuotta. Tarmio on aiemmin toiminut kirja-alan monitoimimiehenä muun muassa kirjakauppiaana. Hänen pakko-oireista häiriötä käsittelevä kirjansa ilmestyy Gummerus Kustannus Oy:n julkaisemana syksyllä 2019.
Työ mielessä on Mielenterveyden keskusliiton perustama blogi, jonka tarkoituksena on nostaa esiin työelämään ja mielenterveyteen liittyviä ilmiöitä laajasti eri näkökulmista. Lue lisää blogista.
Osallistu keskusteluun!
#työmielessä
#mielenterveysbarometri
#mielenterveys
