Hiljainen signaali
Kierrän paljon kouluissa puhumassa nuorille jokaisen oikeudesta omaan tarinaan. Silmäilemme toisiamme liikuntasalin lattialla ja yritämme muistaa, että niin monta kuin on huoneessa ihmistä, niin monta on erilaista ja oikeaa tapaa olla ihminen. Tutuintakaan ihmistä ei koskaan tulisi pitää itsestään selvänä, vaan meidän pitää muistaa, että olemme kaikki herkkiä ja yksilöllisiä olentoja.
Jokainen meistä astuu omaan yhteisöönsä juuri sen päivän tunteilla ja kokemuksilla ja sen takia onkin tärkeää, että uskaltaisimme säilyttää uteliaisuuden ja herkkyyden toistemme välillä. Missä menemme juuri tänään? Miten toivoisit tulevasi kohdatuksi tai onko tänään päivä, jolloin mieluiten puhuisit niin vähän kuin mahdollista? Sellaisiakin päiviä on meistä jokaisella. Voisiko myös tällaisia päiviä sisällyttää työyhteisöjen arkeen?
Parempi suunta on löytynyt sen opettelusta, että
huonona päivänä nostan katseeni, kohtaan työkaverini
ja kerron, että tänään on voimat vähissä.
Tällaisten päivien ehdoton edellytys olisi edelleen kohtaaminen ja kommunikointi. Sen sanoittaminen ääneen, että tänään voimat ovat vähissä ja kaikki menee tehtävistä suoriutumiseen. Huomaan itsessäni sellaisina päivänä herkästi taipumuksen vain sulkeutua omaan eristäytyneisyyteeni.
Siitä ei koskaan tule hyvä olo. Päinvastoin. Se lisää yksinäisyyden ja erillisyyden tunnetta entisestään ja jättää syyllisyyden leijailemaan. Aavistuksen siitä, että en toiminut oikein, enkä asettanut selkeitä rajoja. Kommunikoinut muille, missä menen.
Huomattavasti parempi suunta on löytynyt sen opettelusta, että myös huonona päivänä nostan katseeni, kohtaan työkaverini ja kerron, että tänään on voimat vähissä. Se lähettää itselleni huomattavasti paremman viestin.
En tee mitään väärää. On hyvä kuunnella myös itseäni ja omia tarpeitani. Tunnistaa rajani juuri tänään. Se rauhoittaa myös ympäristöä. Heidän ei tarvitse jäädä arvailemaan missä mennään tai ovatko he mahdollisesti tehneet jotakin väärin.
On meidän jokaisen vastuulla pyrkiä rakentamaan ilmapiiriä,
jossa kenenkään ei tarvitse piilottaa tai peittää omaa tarinaansa.
Yleensä aliarvioimme yhteisömme kykyä ottaa vastaan ja hyväksyä sen, mitä olemme tai mitä milloinkin käymme läpi. Jos jokainen meistä onnistuisi kasvattamaan tuota luottamusta itsessään, olisi meillä enemmän työyhteisöjä täynnä luottamusta, sallivaa ilmapiiriä ja suurempaa avoimuutta salailun tai peittelyn sijaan.
Kuten nuorten kanssa pohdimme, niin monta kuin huoneessa on ihmistä, niin monta on erilaista tarinaa. On meidän jokaisen vastuulla pyrkiä omassa yhteisössämme rakentamaan ilmapiiriä, jossa kenenkään ei tarvitse piilottaa tai peittää omaa tarinaansa. Kantaa häpeää tai ylläpitää vaihtoehtoista tarinaa.
Kun uskalsin itse kertoa omasta tilanteestani,
se vapautti myös muita jakamaan
omia kokemuksiaan voimien loppumisesta.
Olen itse kokenut taannoin vakavan masennuksen ja uupumuksen, joka vei minut pois työelämästä lähes puoleksi vuodeksi. Nyt voin onnekseni todeta, että tunnen taas maan jalkojeni alla ja mieli laukkaa päivä päivältä vahvempana. Tunnistan taas itseni ja ajatukseni. Mitä tuo aika sitten minulle opetti?
Kokemukseni opetti, että ihmiset ovat valmiita tukemaan ja ymmärtämään. Minun tulee tehdä osani ja näyttää tarpeeni. Se opetti, että jakamisessa on voimaa. Se, että uskalsin itse kertoa omasta tilanteestani, vapautti myös muita jakamaan omia kokemuksiaan voimien loppumisesta.
Minulle nuo muiden tarinat olivat hyvin konkreettinen osa omaa toipumistani. Tarinat opettivat, että minun täytyy itse vaalia ja arvostaa omaa hyvinvointiani. Se ei ole itsestään selvää. Hyvinvointini ei kukoista ilman päivittäisiä tekoja itseni ja yhteisöni puolesta. Se vaatii omien tarpeideni tunnistamista, mutta myös sen tunnistamista, miten kohtelen tai suhtaudun muihin, sillä se on suora peili sille ilmapiirille, jossa myös itse elän.
Kaikki lähtee katseesta:
katsommeko toistemme ohi vai toisiamme silmiin?
Millaisia asioita minä itse tuon omaan työyhteisööni? Rakentaako oma tapani olla yhteisöä kohti parempaa vai tuonko minä käytökselläni työpaikalleni epävarmuutta? Olenko osana luomassa ilmapiiriä, jossa ihmiset joutuvat olemaan varpaillaan?
Viimeinen asia, jonka totesimme nuorten kanssa muistutuksena toinen toisillemme, oli se, että kaikki lähtee katseesta. Voimme joka päivä tehdä valinnan: katsommeko toistemme ohi vai toisiamme silmiin? Rappukäytävässä, bussissa, hississä, työpaikan käytävällä tai kahvihuoneessa.
Katse on päivittäinen signaali siitä, että meillä jokaisella on paikka juuri sellaisena kuin olemme. Katseessa on hiljainen, mutta vahva signaali.
Jani Toivola on kansanedustaja ja Mielenterveyden keskusliiton vuoden 2018 Hyvän mielen lähettiläs.
Työ mielessä on Mielenterveyden keskusliiton blogi, joka nostaa esiin työelämään ja mielenterveyteen liittyviä ilmiöitä laajasti eri näkökulmista. Lue lisää blogista.
Osallistu keskusteluun!
#työmielessä
#mielenterveysbarometri
#mielenterveys