Hiljainen signaali
Kierrän paljon kouluissa puhumassa nuorille jokaisen oikeudesta omaan tarinaan. Silmäilemme toisiamme liikuntasalin lattialla ja yritämme muistaa, että niin monta kuin on huoneessa ihmistä, niin monta on erilaista ja oikeaa tapaa olla ihminen. Tutuintakaan ihmistä ei koskaan tulisi pitää itsestään selvänä, vaan meidän pitää muistaa, että olemme kaikki herkkiä ja yksilöllisiä olentoja.
Jokainen meistä astuu omaan yhteisöönsä juuri sen päivän tunteilla ja kokemuksilla ja sen takia onkin tärkeää, että uskaltaisimme säilyttää uteliaisuuden ja herkkyyden toistemme välillä. Missä menemme juuri tänään? Miten toivoisit tulevasi kohdatuksi tai onko tänään päivä, jolloin mieluiten puhuisit niin vähän kuin mahdollista? Sellaisiakin päiviä on meistä jokaisella. Voisiko myös tällaisia päiviä sisällyttää työyhteisöjen arkeen?
Parempi suunta on löytynyt sen opettelusta, että
huonona päivänä nostan katseeni, kohtaan työkaverini
ja kerron, että tänään on voimat vähissä.
Tällaisten päivien ehdoton edellytys olisi edelleen kohtaaminen ja kommunikointi. Sen sanoittaminen ääneen, että tänään voimat ovat vähissä ja kaikki menee tehtävistä suoriutumiseen. Huomaan itsessäni sellaisina päivänä herkästi taipumuksen vain sulkeutua omaan eristäytyneisyyteeni.
Siitä ei koskaan tule hyvä olo. Päinvastoin. Se lisää yksinäisyyden ja erillisyyden tunnetta entisestään ja jättää syyllisyyden leijailemaan. Aavistuksen siitä, että en toiminut oikein, enkä asettanut selkeitä rajoja. Kommunikoinut muille, missä menen.
Huomattavasti parempi suunta on löytynyt sen opettelusta, että myös huonona päivänä nostan katseeni, kohtaan työkaverini ja kerron, että tänään on voimat vähissä. Se lähettää itselleni huomattavasti paremman viestin.
En tee mitään väärää. On hyvä kuunnella myös itseäni ja omia tarpeitani. Tunnistaa rajani juuri tänään. Se rauhoittaa myös ympäristöä. Heidän ei tarvitse jäädä arvailemaan missä mennään tai ovatko he mahdollisesti tehneet jotakin väärin.
On meidän jokaisen vastuulla pyrkiä rakentamaan ilmapiiriä,
jossa kenenkään ei tarvitse piilottaa tai peittää omaa tarinaansa.
Yleensä aliarvioimme yhteisömme kykyä ottaa vastaan ja hyväksyä sen, mitä olemme tai mitä milloinkin käymme läpi. Jos jokainen meistä onnistuisi kasvattamaan tuota luottamusta itsessään, olisi meillä enemmän työyhteisöjä täynnä luottamusta, sallivaa ilmapiiriä ja suurempaa avoimuutta salailun tai peittelyn sijaan.
Kuten nuorten kanssa pohdimme, niin monta kuin huoneessa on ihmistä, niin monta on erilaista tarinaa. On meidän jokaisen vastuulla pyrkiä omassa yhteisössämme rakentamaan ilmapiiriä, jossa kenenkään ei tarvitse piilottaa tai peittää omaa tarinaansa. Kantaa häpeää tai ylläpitää vaihtoehtoista tarinaa.
Kun uskalsin itse kertoa omasta tilanteestani,
se vapautti myös muita jakamaan
omia kokemuksiaan voimien loppumisesta.
Olen itse kokenut taannoin vakavan masennuksen ja uupumuksen, joka vei minut pois työelämästä lähes puoleksi vuodeksi. Nyt voin onnekseni todeta, että tunnen taas maan jalkojeni alla ja mieli laukkaa päivä päivältä vahvempana. Tunnistan taas itseni ja ajatukseni. Mitä tuo aika sitten minulle opetti?
Kokemukseni opetti, että ihmiset ovat valmiita tukemaan ja ymmärtämään. Minun tulee tehdä osani ja näyttää tarpeeni. Se opetti, että jakamisessa on voimaa. Se, että uskalsin itse kertoa omasta tilanteestani, vapautti myös muita jakamaan omia kokemuksiaan voimien loppumisesta.
Minulle nuo muiden tarinat olivat hyvin konkreettinen osa omaa toipumistani. Tarinat opettivat, että minun täytyy itse vaalia ja arvostaa omaa hyvinvointiani. Se ei ole itsestään selvää. Hyvinvointini ei kukoista ilman päivittäisiä tekoja itseni ja yhteisöni puolesta. Se vaatii omien tarpeideni tunnistamista, mutta myös sen tunnistamista, miten kohtelen tai suhtaudun muihin, sillä se on suora peili sille ilmapiirille, jossa myös itse elän.
Kaikki lähtee katseesta:
katsommeko toistemme ohi vai toisiamme silmiin?
Millaisia asioita minä itse tuon omaan työyhteisööni? Rakentaako oma tapani olla yhteisöä kohti parempaa vai tuonko minä käytökselläni työpaikalleni epävarmuutta? Olenko osana luomassa ilmapiiriä, jossa ihmiset joutuvat olemaan varpaillaan?
Viimeinen asia, jonka totesimme nuorten kanssa muistutuksena toinen toisillemme, oli se, että kaikki lähtee katseesta. Voimme joka päivä tehdä valinnan: katsommeko toistemme ohi vai toisiamme silmiin? Rappukäytävässä, bussissa, hississä, työpaikan käytävällä tai kahvihuoneessa.
Katse on päivittäinen signaali siitä, että meillä jokaisella on paikka juuri sellaisena kuin olemme. Katseessa on hiljainen, mutta vahva signaali.
Jani Toivola on kansanedustaja ja Mielenterveyden keskusliiton vuoden 2018 Hyvän mielen lähettiläs.
Työ mielessä on Mielenterveyden keskusliiton blogi, joka nostaa esiin työelämään ja mielenterveyteen liittyviä ilmiöitä laajasti eri näkökulmista. Lue lisää blogista.
Osallistu keskusteluun!
#työmielessä
#mielenterveysbarometri
#mielenterveys
Pakko tarkistaa yksi juttu
Olen lupautunut viikonlopuksi keikkatyöhön kirjamessuille. Yhtäkkiä tulee stoppi. Istun polkupyörän selässä, mutta mikään ilmansuunta ei tunnu oikealta. Jään jumiin paikalleni ja soitan puolisolleni, joka taluttaa minut psykiatrian poliklinikalle. Töihin saan ilmoitettua joutuvani olemaan masennuksen vuoksi poissa viikonlopun. Pakko-oireista en puhu mitään: eihän kukaan kuitenkaan ymmärtäisi.
Pakko-oireinen häiriö, OCD, on varsin yleinen mielenterveyttä järkyttävä oireisto, joka pahimmillaan vie myös työkyvyn mennessään. Maailman terveysjärjestö WHO on listannut sairauden kymmenen eniten elämänlaatua laskevan sairauden joukkoon. Tästä huolimatta pakko-oireinen häiriö on oireistoineen meillä Suomessa edelleen varsin tuntematon. Siksi siitä puhuminenkin on niin vaikeaa.
Erilaisia pakko-oireita ja pakkoajatuksia
on lähes yhtä monta kuin meitä sairastuneita.
Puhuminen mahdollisimman avoimesti olisi kuitenkin ainoa tapa irrottautua pakko-oireisesta kierteestä. Pakko-oireisella häiriöllä on tapana kroonistua, jolloin pinttyneistä ajatuskuluista ja pakkotoiminnoista on vaikea irrottautua ajankaan kanssa. Oleellista hoidon kannalta on sairauden mahdollisimman aikaisin tapahtuva ja tarkka diagnosointi.
Pakko-oireinen häiriö jakaantuu pakkoajatuksiin ja sairastuneen niitä vastaan kehittämiin pakkotoimintoihin. Erilaisia pakko-oireita ja pakkoajatuksia on lähes yhtä monta kuin meitä sairastuneita. Pakkoajatukset ja -toiminnot voivat esiintyä erikseen, mutta kulkevat useimmiten käsi kädessä. Pakkoajatuksiaan vastaan taisteleva saattaa joutua esimerkiksi tarkistelemaan asioita kohtuuttomasti, joskus huomaamattaankin. Tämä onkin yksi sairauden kavalista puolista: pakkoajatuksista tai -toiminnoista kärsivä ei usein itsekään ole selvillä, mistä on kysymys. Tästä voi seurata voimakkaita pelon, häpeän ja syyllisyyden tunteita.
Pakko-oireista häiriötä arvioidaan sairastavan noin 2-3% väestöstä, mutta rohkeasti arvioiden lähes joka toinen meistä kokee jossakin elämänsä vaiheessa jonkinasteisia pakko-oireisia ajatuskulkuja. Yleisimpiä näistä on tarkistuspakko: muistinko sammuttaa kahvinkeittimen kotoa lähtiessäni? Entä laitoinko oven varmasti lukkoon? Toinen yleinen vaiva on erilaisia peseytymisrituaaleja ruokkiva pelko: ovatko käteni nyt varmasti riittävän puhtaat?
Töissä voi olla vaikeaa selittää myöhästymistään sillä,
että suojatien ylittäminen tuntui kohtuuttoman vaikealta.
Työelämässä pakko-oireiseen häiriöön sairastuneet kokevat usein suurta häpeää. Kokemus siitä, että kukaan ei ymmärrä, istuu sitkeässä, ja kynnys sairaudesta puhumiseen työtovereiden kanssa on korkea. Työyhteisössä voi olla vaikeaa selittää jatkuvia myöhästymisiä esimerkiksi sillä, että on jumittunut suihkuun aamulla tunniksi eikä siksi ole ehtinyt aamupalaveriin. Tai sillä, että suojatien ylittäminen on tuntunut kohtuuttoman vaikealta ja pakottanut palaamaan takaisin liikennevaloihin kerta toisensa jälkeen ja unohtamaan ajan kulun kokonaan.
Työpaikan aamukahvilla voi alkaa ahdistaa ajatus, tuliko kahvinkeittimen virta varmasti sammutettua kotoa lähdettäessä. Usein pelkkä ajatuksen jakaminen työtoverin kanssa saattaisi helpottaa. Mutta voimakkaassa ahdistuksessa on pakko palata kotiin tarkistamaan, ja tämä on ymmärrettävää. Vai onko sittenkään? Vaikka työkaveri tai esimies tietäisi ja ymmärtäisikin, oma käytös vähintäänkin nolostuttaa – varsinkin, jos sama toistuu useina työpäivinä.
Lievemmissäkin pakko-oireisuuden muodoissa aluksi pieni asia, esimerkiksi kahvinkeitin, voi saada mielessä kohtuuttomia mittasuhteita: vieläkö minulla on työpäivän jälkeen koti, johon palata? Jäivätkö puoliso tai lapset nukkumaan, ja heräävätkö he vasta palohälyttimen piippaukseen, vai eivätkö siihenkään?
Jo muutaman minuutin keskustelu voi laskea
pakkoajatuksista kärsivän stressitasoa ratkaisevasti.
Työntekoon vaadittava energia valuu hukkaan, työpäivän tuottoisuus voi näyttää täyttä nollaa. Tämä ei edesauta työorganisaation toimintaa millään tavoin, ja on pakkoajatukseen jumittuneelle ihmiselle äärimmäisen stressaava ja pelkoja herättävä huolenaihe.
Olennainen kysymys kuuluukin: kuinka voimme auttaa pakkoajatuksiinsa juuttunutta henkilöä jatkamaan keskittyneenä työpäiväänsä? Usein pelkkä kuunteleminen auttaisi: jo muutaman minuutin keskustelu voi laskea pakkoajatuksista kärsivän stressitasoa ratkaisevasti ja auttaa jatkamaan työpäivääkin normaaliin tapaan.
Silloin kun pelkkä kuunteleminen ei auta pakkoajatustensa kanssa tuskailevaa, hänelle voi puhumalla vakuuttaa kahvinkeittimen todennäköisesti olevan poissa päältä: Näinhän oli eilenkin, muistatko? Ja edeltävänä päivänä taisit ottaa puheeksi saman aiheen, mutta huomasit lopulta pelon ja ahdistuksen tarpeettomaksi, eikö niin? Pelot olisi hyvä pyrkiä korvaamaan positiivisilla ajatuksilla ja kokemuksilla, vaikka se ei aina ole helppoa.
Oleellisinta pakko-oireista kärsivän ja koko työyhteisön hyvinvoinnille on tiedon lisääminen. Mielenterveyden ongelmien kanssa painiskelevat ansaitsevat samat eväät työelämään kuin psyykkisesti tasapainoisemmat. On syytä muistaa, että rajan vetäminen mielenterveyden ja fyysisen terveyden välille on lopulta vain veteen piirretty viiva. Jokaisella meistä on heikkoutemme.
Sami Tarmio (s. 1983) on kangasalalainen vapaa kirjoittaja, jonka OCD-diagnoosista tulee ensi vuonna kuluneeksi tasan 10 vuotta. Tarmio on aiemmin toiminut kirja-alan monitoimimiehenä muun muassa kirjakauppiaana. Hänen pakko-oireista häiriötä käsittelevä kirjansa ilmestyy Gummerus Kustannus Oy:n julkaisemana syksyllä 2019.
Työ mielessä on Mielenterveyden keskusliiton perustama blogi, jonka tarkoituksena on nostaa esiin työelämään ja mielenterveyteen liittyviä ilmiöitä laajasti eri näkökulmista. Lue lisää blogista.
Osallistu keskusteluun!
#työmielessä
#mielenterveysbarometri
#mielenterveys
Puheenjohtajan vlogi
Tarmo Raatikainen pohtii vlogissaan mielenterveysongelmia kohdanneiden asemaa työelämässä Mielenterveysbarometrin 2017 tuloksiin peilaten.
https://youtu.be/PKUXuA6mHrA
Tarmo Raatikainen on Mielenterveyden keskusliiton puheenjohtaja kaudella 2017-2020. Aiemmin hän toimi Mielenterveyden keskusliiton liittovaltuuston puheenjohtajana vuosina 2014-2017. Raatikainen on ammatiltaan luokanopettaja ja opettaa suomea toisena kielenä yläasteella. Hän on toiminut yli 20 vuotta erilaisissa kunnan, seurakunnan ja järjestöjen luottamistehtävissä.
Työ mielessä on Mielenterveyden keskusliiton perustama blogi, jonka tarkoituksena on nostaa esiin työelämään ja mielenterveyteen liittyviä ilmiöitä laajasti eri näkökulmista. Lue lisää blogista.
Osallistu keskusteluun!
#työmielessä
#mielenterveysbarometri
#mielenterveys
Kiitos YTHS – sain tulevaisuuteni takaisin
Kiitos YTHS – sain tulevaisuuteni takaisin
Korkeakouluopiskelijoiden mielenterveysongelmat ovat lisääntyneet koko 2000-luvun ajan. Samaan aikaan Ylioppilaiden terveydenhoitosäätiön (YTHS) avustuksia on leikattu ja opiskelijoiden toimeentuloa on heikennetty. Vielä ei tiedetä, mitä korkeakouluopiskelijoiden terveydenhoidolle tapahtuu sote-uudistuksen myötä. Lisäksi Juha Sipilän hallituksen kuntoutuksen uudistamiskomitea pohtii kuntoutuspsykoterapian tulevaisuutta.
YTHS:n palvelut on räätälöity ainutlaatuisella tavalla meille, jotka vasta haemme paikkaamme yhteiskunnassa. Opiskeluaika on mahtava tilaisuus saada mielensä kuntoon ennen työelämää. On hälyttävää, jos opiskelijaterveydenhuollolla ei ole varaa ja aikaa ottaa koppia opiskelijasta. Silloin nuori saa opiskelupaikasta mukaansa tutkinnon lisäksi vanhat ongelmansa, joiden kanssa pitäisi alkaa raivata tietä kohti työelämää. Kuka haluaa, että vastavalmistunut joutuu heti sairaslomalle tai tekemään töitä puolikuntoisena?
Kuka haluaa,
että vastavalmistunut joutuu
heti sairaslomalle tai
tekemään töitä puolikuntoisena?
Itselleni kävi niin, että yksi myötätuntoinen kohtaaminen YTHS:n yleislääkärin vastaanotolla käynnisti parantumisprosessini vuosien masennuskierteestä. Olin aikaisemmin käynyt puhumassa lähes 10 vuoden aikana muun muassa koulukuraattorille, psykiatrisille sairaanhoitajille, terveyskeskuslääkärille ja opintopsykologille, mutta pitkäaikainen hoitokontakti oli jäänyt syntymättä. Niinpä masennus ja sen oheistuotteet saivat riehua rauhassa, kunnes asiaan tuli muutos fuksisyksynä. Olen todella onnekas, koska minulla on ollut jälleen mahdollisuus tavoitella niitä tulevaisuudensuunnitelmia, jotka masennus hotkaisi mustaan kitaansa.
Olen kuullut lukuisia hyviä kokemuksia YTHS:n mielenterveyspalveluista, mutta valitettavasti tiedän myös toisenlaisia tarinoita. YTHS ei pysty enää järjestämään pitkiä yksilöterapiajaksoja tai palkkaamaan riittävästi psykologeja – rahat eivät riitä. Ylipäätään hoitoon pääsy voi kestää kuukausia, ja psykologilla saa käydä vain tietyn ajan. Ilmaiset käynnit neuvontapsykologilla, terveydenhoitajalla, psykiatrilla ja vertaistukiryhmissä ovat hieno asia, mutta monesti tarvitaan pidempää hoitoa, jotta pinttyneet ajatusmallit korjaantuvat. Yksityinen psykoterapia on opiskelijanäkökulmasta kallista Kelan kuntoutustuesta huolimatta.
Minä voisin olla nyt
pitkällä sairaslomalla,
mutta sen sijaan opiskelen
tavoiteaikataulussa ja teen töitä
unelma-alallani.
Mahdollisuudet työelämässä jaksamiseen kasvavat kokemukseni mukaan valtavasti, kun saa mielensä kuntoon opiskeluaikana. Minä voisin olla nyt pitkällä sairaslomalla, mutta sen sijaan opiskelen tavoiteaikataulussa ja teen samalla töitä unelma-alallani.
Kannustan kaikkia mielenterveysasioiden kanssa kamppailevia opiskelijoita vaatimaan apua kynsin ja hampain, vaikka omat tai terveydenhuollon resurssit eivät tuntuisi siihen riittävän. Päättäjiltä toivon kykyä nähdä opiskelijaterveydenhuolto sijoituksena tulevaisuuteen. Ennen kaikkea kaikilla on oikeus tavoitella tulevaisuudensuunnitelmiaan terveen mielen kanssa.
Ida Nieminen on Mielenterveyden keskusliiton viestintäharjoittelija, journalistiikan ja viestinnän maisteriopiskelija ja YTHS:n tyytyväinen asiakas.
Millaisia kokemuksia sinulla on tuen toteutumisesta korkeakouluopinnoissa? Miten olet rahoittanut kuntoutumisesi? Osallistu keskusteluun sosiaalisessa mediassa hashtagilla #työmielessä.
Lue lisää:
Korkeakouluopiskelijoiden terveystutkimus 2016 (yhteenveto): http://www.yths.fi/filebank/4189-Yhteenveto_KOTT2016.pdf
Suomen mielenterveysseuran juttu opiskelijoiden psyykkisistä ongelmista:
Samokin ja Sylin kannanotto opiskelijoiden mielenterveyspalveluista:
Työ mielessä on Mielenterveyden keskusliiton perustama blogi ja keskustelualusta, jonka tarkoituksena on nostaa esiin työelämään ja mielenterveyteen liittyviä ilmiöitä laajasti eri näkökulmista. Lue lisää blogista.
Hyvän mielen työpaikka
Millainen on hyvän mielen työpaikka? Työpaikka, joka tukee mielen hyvinvointia ja työssä jaksamista ja joka tarjoaa voimavaroja oman työkyvyn rakennusaineeksi? Viime viikolla julkistettu Mielenterveysbarometri sekä samalla viikolla järjestetyt Mielenterveysmessut tarjosivat vastauksia näihin kysymyksiin.
Moni työelämän ulkopuolella oleva mielenterveyskuntoutuja haaveilee työhön paluusta. Työssä olevat kuntoutujat pohtivat, millä keinoilla pärjätä työssä ja miten jatkaa työuraa kuntoutumisen ohella. Samanlaiset jaksamiseen ja työssä pärjäämiseen liittyvät ajatukset ovat useimmille meistä tuttuja. Yli puolet menetetyistä työpäivistä liittyy stressiin ja muihin psykososiaalisiin riskeihin ja neljännes Kelan korvaamista sairauslomapäivistä johtuu mielenterveyteen liittyvistä syistä.
Jokaisen työkyky ja
psyykkinen terveys
vaihtelevat työuran aikana.
Hyvän mielen työpaikassa keskitytään työntekijän voimavaroihin ja osaamiseen, ei hänen heikkouksiinsa tai puutteisiinsa. Sairaudesta huolimatta on mahdollisuus osallistua työhön. Työkyky ja mielenterveys nähdään jatkumoina. Jokaisen työkyky ja psyykkinen terveys vaihtelevat työuran aikana. Työkuorma, organisaatiomuutokset ja muutokset elämäntilanteessa vaikuttavat kykyymme selvitä työssä ja muussakin elämässä. Työ- ja toimintakyky sekä mielenterveys koostuvat monista tekijöistä. Vaikka ihminen olisikin sairas ja saanut diagnoosin, on hänellä samaan aikaan paljon voimavaroja käytössään. Voimavarat kompensoivat työkyvyn vajeita siten, että mielenterveyden häiriö ei aina lainkaan näy työssä tai työpaikalla. Työhön voi osallistua, vaikka ei olisikaan täysin terve. Työ myös tukee kuntoutumista.
Hyvän mielen työpaikassa saa tukea omaan jaksamiseen. Tukea toivotaan työyhteisöltä eli esimieheltä ja työtovereilta. Palaute omasta työstä auttaa jaksamaan ja luo uskoa omaan suoriutumiseen. Palaute tarkoittaa sitä, että sinut huomataan ja sinua arvostetaan. Liiallinen itsekritiikki vähenee, kun saa kuulla toiselta kannustavat sanat. Työelämässäkin saa ja pitää olla itselleen armollinen. Usein ”seiska miinus” on riittävän hyvä suoritus. Vertaisten tarjoama tuki on monille korvaamatonta. On upeaa kuulla tarinoita selviytymisestä ja hyvin toimineista käytännön ratkaisuista työpaikalla. Työn muokkaaminen terveydentilaa vastaavaksi auttaa monia jatkamaan työssä. Ratkaisut ovat monesti helppoja ja halpoja: työn tauottaminen, työajan lyhentäminen määräajaksi, etätyö tai yhteydenpito tukihenkilöön työaikana. Muutokset työpaikalla ovat pieniä, mutta niiden merkitys jaksamisen kannalta on suuri.
Avoimuus on avain kuntoutumiseen,
sillä vasta kun tilanne tulee työnantajan tietoon,
tukipalvelujen suunnittelu voi alkaa.
Hyvän mielen työpaikassa ei tarvitse salailla mielenterveyden ja jaksamisen ongelmia. Salailu yleensä vain pahentaa tilannetta. Avoimuus on avain kuntoutumiseen, sillä vasta kun tilanne tulee työnantajan tietoon, tukipalvelujen suunnittelu voi alkaa. Moni haluaa kuitenkin pitää vointinsa omana asianaan. Työntekijöistä vain puolet on valmis kertomaan mielenterveyden ongelmista esimiehelleen, vielä harvempi työtoverille. Syynä on usein pelko oman aseman menetyksestä tai toisten suhtautumisesta. Asenteet ja uskomukset istuvatkin sitkeässä. Mielenterveyskuntoutujaa ei haluta omaksi naapuriksi, saati sitten työtoveriksi. Mutta tiedätkö sinä, kuka meistä lopulta on kuntoutuja? Minä tai ehkä sinäkin, jossakin työurasi vaiheessa? Hyvän mielen työpaikassa hyväksytään työkyvyn muutokset ja arvostetaan kaikkien osaamista.
Kirjoittaja Jaana Vastamäki on sosiaali- ja terveysministeriön Työ- ja tasa-arvo-osaston ylitarkastaja.
Mielenterveysbarometrin tulokset diaesityksenä
Mielenterveyden keskusliitto teetti syksyllä 2017 jäsenyhdistyksilleen Millainen on hyvä työpaikka? -kyselyn. Lue kooste vastauksista tästä!
Työ mielessä on Mielenterveyden keskusliiton perustama blogi ja keskustelualusta, jonka tarkoituksena on nostaa esiin työelämään ja mielenterveyteen liittyviä ilmiöitä laajasti eri näkökulmista. Lue lisää blogista.
Osallistu keskusteluun!
#työmielessä
#mielenterveysbarometri